Kuulin taannoin lauseen, joka jäi korvaani pyörimään: Seurassa xx ei ole hyviä valmentajia. Ensin ajattelin, että voi harmi, kun siellä on kuitenkin ihan kelpo painijoita. Sitten aloin miettimään, että millainen on hyvä ja mikä ei ole hyvä valmentaja. "Hedelmästä puu tunnetaan"

Eräästä toisesta seurasta aikoinaan sanottiin, että siellä on hyvät valmentajat. Siellä oli hyviä kadettipainijoita. Monta SM mitalistia. Treenitkin olivat niin "hyviä", etteivät kaikki edes kestäneet niitä. - Ihme, DDR:ssäkin kestettiin, jopa kovempia harjoituksia ja tulosta tuli. Tällaiselle on nimikin: ryöstöviljely. Tulosta tulee, monesti parempaa, kuin muualla, jonkun aikaa.

On varsin haastavaa yrittää nopeuttaa luonnollista kasvua. Harjoitusmääriä pitää lisätä harkiten. Lajitreeniä lisätessä oheis-  ja huoltavan harjoittelun määränkin tulee kasvaa. Siitäkin huolimatta, vaikka jotkut kritisoivat, että täällä sitä vaan potkitaan palloa, kun muualla alkulämmittely on tekniikkapainia, tekniikka heittosarjoja, lajiosuus matseja ja loppuverryttely kevyttä painiskelua. (kärjistin).

Seuraava on puhdasta matematiikkaa: A harjoittelee lajitreeniä 5 vuotta 3 kertaa viikossa ja 5 vuotta 5 kertaa viikossa, yht 1600kertaa. B harjoittelee 5 vuotta 4 krt/vk. ja 5v. 7krt/vk = 2400 kertaa. Todennäköisesti B:lle tulee loukkaantumisia ja rasitusvammoja siten, että hän joutuu olemaan yhteensä muutaman vuoden pois harjoituksista. Se tasaa lajiharjoitusten määrää. Mikäli A on harjoitellut lajitreenin lisäksi oheisharjoituksia, hänen kokonaisharjoitusmääränsä on suurempi. B: llä on vaikea päästä samoihin määriin oheiharjoittelua koulunkäynnin ym.  muun elämän lisäksi.  Eli: keskinäiset matsit menevät siten, että B voittaa ensimmäiset 7 vuotta ja sen jälkeen A.

Oheisharjoittelusta puhuttaessa viittaan aikaisempiin kirjoituksiini eri elinjärjestelmistä: "Monipuolisuus tarkoittaa kaikkien osa-alueiden huomioimista: voima – nopeus – taito - kestävyys tai elintoimintoina: lihaksisto - hermosto - tukielimet - verenkierto ja aineenvaihdunta".

Oheisharjoittelu tukee varsinaista lajiharjoittelua, huoltaa kehoa, parantaa henkistä jaksamista ja kehittää kehoa tasapainoisesti. Vahvistaa niitä osa-alueita, jotka varsinaisessa lajiharjoittelussa jäävät vähemmälle, mutta voivat olla kilpailutilanteessa se ratkaiseva juttu.

Usein hyvänä valmentajana pidetään sitä, joka hallitsee painitekniikan opettamisen hyvin. Se on oleellinen osa lajia, mutta ei koko totuus. Seuraavat ominaisuudet ovat myös tärkeitä:

- Hyvä joukkuepelaaja. Luo ryhmähenkeä ja löytää kaikki olemassaolevat resurssit. Hänen ei tarvitse tehdä ja osata kaikkea itse.

- Tuntee lajin, on saanut valmentajakoulutusta ja urheilee itse.

- Arvomaailma ja ihmiskäsitykset kunnossa.

- Luo uutta, eikä vain toteuta vanhoja juttuja.

Nuo yllä olevat ovat henkisen puolen ominaisuuksia. En herkästi antaisi omaa lastani sellaisen valmennettavaksi, jolla nuo eivät ole kunnossa, olkoonkin sitten vaikka kuinka hyvä valmentaja.

Urheilijan uraa voi verrata keihäskaareen, lähtee nousuun, käy korkealla ja menee pitkälle. Mikäli tämä kaikki tapahtuu ikävuosien 4 ja 14 välillä, alkuperäinen ajatus ei toteudu.
 
Nuoren kanssa tekee virheen, jos antaa kaikkea liian aikaisin. Harjoitellaan vain ottelun voittamista, ei hyvän perustan rakentamista aikuis-iän koitoksiin. Viedään liian aikaisin isoihin kisoihin, eikä opeteta, että eteenpäin pääsee vain, kun edelliset asiat on kunnolla opittu. Tavoitteita pitää olla edessäpäin –realistisia sellaisia - ja harjoittelua pitää pystyä koventamaan joka vuosi.
 
Pari juttua, jotka vaikuttivat omien valmennettavien onnistumisiin:
 
- Monipuolisuus. Lajiharjoittelua oli vielä yläkouluikäisilläkin aika vähän, vain 3 vakiovuoroa viikossa. Lisäksi oli viikonloppuisin joskus kisoja tai leirejä. (16 ikävuodesta eteenpäin homma koveni). Kuitenkin muuta urheilua ja koululiikuntaa oli paljon. Sattui olemaan sellainen porukka, joka piti liikunnasta. Pelasivat sählyä, jalkapalloa ym. erilaisissa porukoissa. Jopa oli pientä kilpailua koulun Cooper tuloksista. 3000 piti ylittää.
En pidä sitä monipuolisuutena, jos painija harrastaa lukkopainia tai BJJ.tä.  Ne kuormittavat samoja elinjärjestelmiä, kuin paini. Myös telinevoimistelu on painia lähellä. Oikeasti sen pitäisi kuulua osana painiharjoitusta.
 
- Hyvä porukka. Painin vahvuus joihinkin joukkuelajeihin on, ettei tarvitse karsia harrastajia heidän osaamisiensa takia. Myöhemmin kehittyvät saavat kasvaa ryhmän mukana omaan tahtiinsa. Monesti joku, ei niin taitava painija, on tärkeä porukassa hengen luojana, ja siinä, että reissuihin on kiva lähteä.
 
- Sopiva kuormitus. Vapaapäiviä ja viikonloppuja on oltava riittävästi. Vain palautunut ja levännyt ihminen on luova. Silloin näki harjoituksissa, että he kehittivät itse omaa painiaan. Monta tiukkaa matsia voitettiin pystymällä improvisoimaan jotain yllättävää. Toki harjoittelimme kovaakin, mutta vain tiettyjä aikoja, ei jatkuvasti.
 
- Sitoutuneet valmentajat. Vaatii aika paljon, mutta onko parempaa tapaa elää, kun saada auttaa toista ihmistä.
 
Se, mitä en opettanut alle 15 ikäisille:
 
- Painonpudotus. Lukuun ottamatta pientä, alle 2 kg:n säätelyä. Sen sijaan kehotin kasvamaan, vahvistumaan ja vankistumaan.
 
- Ottelutaktiikka. Sen aika on myöhemmin. Tässä iässä pitää yrittää ja olla luova.
 
Lopuksi: Kunnioittakaa kavereita. ilman heitä omakin kehityksesi lakkaa. On hienoa, että jotkut ovat valinneet painin, eikä jääkiekkoa.

Raapaisen taas tekstiä, annan vähän elonmerkkiä. Palstan alkuperäinen ajatus on ollut se, että  painija-alkujen äidit ja isät kyselisivät valmentamiseen liittyviä juttuja, kun on tullut nähtyä vuosien varrella monenlaista. On kokemusta nousuista, lahjakkuuksista ja heidän uhosta, tuhosta ja onnistumisista. Niistä saa hyviä aiheita. Nyt pitää repiä jutut omasta päästä ja toivoa, että ne johonkin osuisivat. Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta ns. aroista aiheista ja liiton hommista.

Pitänee nyt muun aiheen puuttuessa mennä niihin.

Kuuluu huolestuttavia kotimaisten painikilpailujen järjestäjiltä. Aiemminkin on ollut samaa, mutta nyt äänenpainot ovat koventuneet.

Yleisöä on petetty. Pystystä ei edes yritetä tehdä liikkeitä. Ottelu ratkaistaan 30 sekunnin mattopätkien aikana. Kamppailu urheilua seuraavat ihmettelevät, miksi toinen käy vapaaehtoisesti köntysilleen, painimallahan asia olisi hoidettava. Miksi säännöt mahdollistavat voiton vain estämällä toisen suoritukset?